Vuosi sitten, kun aloitin tämän blogin, en ollut oikeasti rahaton. Tai siis tein opiskelujen ohella töitä ja sain opintotuen lisäksi näin ollen muutakin tuloa. Vaikka tarkoituksena oli elää vain opintotuella, ei minulla ollut uskallusta olla vain opintotuen varassa. Rahaa kun tarvitsee aina. Kaikkeen mahdolliseen.

Tuossa joitain viikkoja sitten heräsin karuun totuuteen kesän jäljiltä (en ollut kesätöissä, elin talvella tienaamillani rahoilla ja muiden kustannuksella...), että rahat on nyt oikeasti loppu. Ja vielä pitäisi maksaa pari laskua ja syödä ja ehkä liikkua bussillakin. Onneksi on kavereita, joilta voi lainata rahaa suurimman hädän hetkellä. 50 euroa riitti akuutin hädän lievittämiseen.

En pidä siitä, että olen velkaa jollekulle. Elämässä pitää pärjätä itse (ja omilla rahoilla). Aiemmin olen kritisoinut sitä, kuinka joku voi elää olemalla jatkuvasti velkaa johonkin suuntaan - itse en todellakaan haluaisi tai pystyisi moiseen. Haluan aina maksaa velkani pois heti kun mahdollista.

Rahattomuuden myöntäminen omille vanhemmille on myös vaikeaa. Aivan kuin joutuisin myöntämään, että en osaa pitää itsestäni (eli raha-asioistani) huolta. Ei minulla ole muutenkaan koskaan ollut tapana pyytää vanhemmilta rahaa ja sen pyytäminen saa minut vaivaantuneeksi. Koska rahaa ei ole ollut tapana tyrkyttää, ei sitä myöskään tule pyydettyä.

Kun olin myöntänyt kaverilleni ja joillekin tutuillekin rahattomuuteni, uskalsin lopulta kertoa asiasta vanhemmillekin (tekstiviestitse). Isä tarjoutuikin maksamaan laskuni, mutta äiti ei reagoinut asiaan mitenkään. Onneksi laskut on nyt hoidettu! Vielä pitäisi vaan maksaa 50 euron laina takaisin kaverille... Mutta, opintotukihan tuli tänään!


Hmm, vieläkään en täysin opintotuen varassa uskalla elää, mutta voisin yrittää uudestaan - tavoitteena säästää parin sadan euron kuukausitulot vuodenvaihteen matkaa varten...